Perheväkivalta ja koulukiusaaminen, tarina menneisyydestä

Mä ajattelin tänään kirjoittaa hieman aiheesta, jota pelätään, vihataan ja/tai kaikotaan. Siitä, mikä herättää ihmisissä niin erilaisia tunteita, kieltämistä, surua, ahdistusta ja masennusta.. Tunnekirjo on hyvin laaja. Asiasta, josta mä olen itse henkilökohtaisesti joutunut kärsimään koko lapsuuteni ja joka tulee aina seuraamaan mua koko elämäni.

Tää asia pitäisi olla mun mielestä enemmän julkisuudessa – vaikka pakko myöntää, että nykypäivänä media ja etenkin sosiaalinen media jakaa helposti ihmisten kokemuksia ja näkemyksiä tähän. Se on musta todella hyvä asia, sillä se tulee lähemmäksi meitä jokaista. Me aletaan ymmärtämään tätä todellisuutta. Sitä, mitä tapahtuu perheiden kodeissa, jotka vaikuttavat ulospäin hyvin tavallisilta. Tätä voi tapahtua aivan kenen tahansa perheessä, ihan milloin vain. Mitä enemmän tätä saadaan esille, sitä helpompi asioihin on puuttua. Ei tarvitse pelätä sanayhdistelmiä ”perheväkivalta” tai ”lapseen kohdistuva väkivalta”.

Se kaikki muttui pahemmaksi, kun mä olin joku neljä vuotias. Olihan sitä jatkunut jo pitempään, mutta enemmän ehkä henkisenä väkivaltana. Mä en sitä niinkään muista, mitä nyt veljet ja äiti on kertonut. Lopulta se alkoi kääntyä yhä enemmän myös siihen fyysiseen väkivaltaan.

Mun isällä oli alkoholiongelma – erittäin pahakin. Mulla ei ole oikeastaan mitään syytä puolustella mun isää, tai hänen tekojaan, enkä ikinä henkilökohtaisesti pysty niitä ymmärtämäänkään. Mutta, se stressin määrä, se kaikki haukkuminen mitä mun isä sai osakseen, se kaikki painostus.. Ne olivat varmasti osatekijöitä, miksi isä aina joi. Alkoholihan tunnetusti ratkaisee ongelmia, vai kuinka..

Mun ensimmäinen kunnollinen muisto on, kun isä repi äitin hiuksia olohuoneen lattialla. Äiti kiljui todella kovaa polvillaan ja aneli isää päästämään siitä irti. Mä seisoin mun toisen isoveljen kanssa siinä tilanteessa ja vain tuijotin. Mun jalat tärisi ja mulla oli mun pehmonalle sylissä. Kaikki äänet muuttui kaukaisiksi ja mä näin verta äidin paidalla. Mä olin vasta neljä vuotias. NELJÄ-vitun-vuotias.

Se alkoi siitä sitten. Välillä oli niitä niin sanotusti ”parempia jaksoja”, jolloin isä ei juonut ja asiat olivat ihan ok. Ei mitenkään äärimmäisen hyvin, koska meidän perhe oli rikkinäinen ja jännitys siitä, että koska se taas tapahtuisi, oli varmaan lähes kosketeltavissa. Mä pelkäsin mun isääni, koska se oli hyvin arvaamaton. Äiti pysytteli poissa isän tieltä, jottei se keksisi mitään syytä suuttua.

Ala-asteella mua sitten kiusattiin, koska olin ujo ja erittäin hiljainen. Mulla ei ollut uusia hienoja vaatteita, enkä osannut heittäytyä tilanteisiin. Mä en halunnut olla koulussa, koska pelkäsin niitä kaikkia rumia sanoja, joita mun ikäiset musta heitteli. Jokainen aamu mä mietin, millä verukkeella voisin olla pois koulusta, etten joutuisi kuuntelemaan ja lopulta ahdistumaan. Välitunnit mä saatoin viettää koulun vessassa itkemässä. Tunneilla, kun piti valita parit tai ryhmät, mä jäin aina yksin. Opettaja suoranaisesti pakotti mut aina johonkin ryhmään, ja muut ryhmästä vetivät pulpettiaan kauemmaksi musta.

Kukaan ei ottanut asioita puheeksi mun kanssa koulussa, ei kertaakaan. Ei opettajat, ei terveydenhoitaja, saati sitten luokkalaiset (muuta kuin haukkumalla ja nimittelemällä). Kukaan ei muka nähnyt sitä, että en ollut nukkunut moneen yöhön, tai että en ollut käynyt suihkussa ehkä puoleentoista viikkoon. Kukaan ei tuntunut huomaavan mun erittäin likaisia ja rikkinäisiä vaatteita, tai sitä, kun mulla saattoi olla mustelmia välillä missä milloinkin. Silloin se oli vielä tavallaan sallittua, perheväkivalta oli vaikea ottaa puheeksi, koska ei ollut tietoa saatavilla riittävästi. Nykypäivänä asiat on onneksi toisin.

Toisaalta, koulu oli mulle parempi paikka, ainakin silloin kun isä riehui. Mä vietin oppitunnit usein  miettien, mitäköhän kotona tapahtuu sillä aikana, kun mä oon koulussa. Onko äiti kunnossa, vai onko se sairaalassa vai kenties kuollut? Mitä siellä kotona odottaisi? Oliko mun veljet kunnossa? Helpottavinta oli aina se, kun näin äitin auton koulupäivän päätteeksi koulun pihassa.

Kotona todellisuus oli kyllä yhtä helvettiä. Meillä tapahtui asioita, joita moni ei oikeastaan edes usko ensikuuleman perusteella. Meistä, musta, mun veljistä ja äidistä, kukaa ei ollut turvassa. Joskus, kun se, isä, rupesi oikein kunnolla riehumaan, se tuli makuuhuoneiden ovien läpi kirveen kanssa, jolloin meidän piti lähteä vain pyjamissa ikkunan kautta katolle karkuun talvipakkasilla. Sitten, aivan ilman syytä, isä saattoi ruveta hakkaamaan jotain meistä. Se yritti rikkoa äidin auton, ettei me päästäisi karkuun, ja jos päästiin autoon, hyppäsi se konepellille ja rupesi hakkaamaan tuulilasia rikki rautakangin kanssa. Muistan vieläkin, kun isä heitteli keittiöveitsiä meitä kohti, me juostiin sitä karkuun, kun se oli lukinnut ovet sisältä päin. Se oli yksi pelottavimmista kokemuksista, se ahdistuksen määrä, kun mun äitiini – ainoaan turvalliseen vanhempaani – osui se keittiön veitsi ja äiti  alkoi vuotaa verta.

Isällä taisi olla vaan mielikuvitus rajana, mitä hän voisi tehdä. Yhtenä aamuna muistan heränneeni yläkerrassa jäätävään meteliin. Aluksi oli hyvin vaikea ymmärtää, mille se ääni kuului, mutta vaistomaisesti mä seurasin mun toista veljeä ja äitiä alakertaan. Äiti rupesi kiljumaan ja mun toisen veljen ääni kuului perimmäisestä huoneesta paniikinomaisesti. Isä oli hakenut moottorisahan, ja koska mun veljen huoneen ovi oli lukossa, isä päätti mennä siitä sitten läpi. Se sahasi tyytyväisenä ovea, meni mun veljen huoneeseen, hajotti kaiken mitä näki ja hakkasi mun veljeä.

Mä oon itkenyt niin paljon lapsuudessani, että en osaa edes laskea. Mä oon itkenyt pelosta, surusta, ahdistuksesta, kaikesta siitä helvetistä, siitä tietämättömyydestä. Ikinä ei voinut tietää, mitä isä seuraavaksi keksisi, mitä tulisi tapahtumaan.

Koko tämä tilanne kärjistyi lopulta siihen, kun olin 12-vuotias, mun isä tappoi itsensä meidän kotipihalla. Äiti oli edellisenä iltana jutellut mun isäni kanssa ja isä sanoi haluavansa ja tarvitsevansa hoitoa. Äiti sanoi, että lähdetään samantien. Isä ei lähtenyt ja seuraavana aamuna hänellä oli toiset ajatukset. Äiti yritti ennen tämän kärjistymisen alkua soittaa jokaiseen hoitolaitokseen, poliisin, vastaanotoille ja muihin mahdollisiin, että täällä olisi henkilö, joka tarvitsee hoitoa. Jokaisesta paikasta vain pomputettiin eteenpäin, ”emme me voi tehdä mitään ennen kuin se tai tää on kirjannut asiasta jotain..”.

Tässä on vain osa kokemuksistani, tässä on vain osa minun tarinasta. Tää kaikki on osa mua, tulee olemaan. Mä olen kuitenkin löytänyt tieni selviytyä, löytää oikeat reitit jatkaa elämääni tämän kaiken kanssa. Vaikka mua kiusattiin läpi koko ala-asteen ja yläasteen, mä koen, että olen henkisesti nykyään niin vahva, että osaan jättää nämä "kiusaajat", tai ehkä enemmänkin arvostelevat mielipiteet, omaan arvoonsa. Arvet tuosta aivan kaikesta jäi, mutta ne ovat onneksi ummessa. 

Harva uskoo, kun muhun tutustuu, mitä kaikkea mä oon kokenut. Niin kuin sanoin, tuossa on vain pintaraapaisu mun kokemuksista. Mä oon kuitenkin helvetin ylpeä, että olen selvinnyt tästä kaikesta, että olen tässä ja nyt ja että haluan auttaa muita ihmisiä. Mä oon niin kiitollinen jokaisesta hetkestä, jotka mä saan ja en varmasti lopeta mun optimistista elämänajattelua, vaikka se muiden mielestä kuuulostaisikin kuinka hullulta! ;)

Ihmiset rakkaat, avatkaa silmänne. Uskaltakaa puhua, uskaltakaa ojentaa auttava kätenne. Älkää kiusatko, koska ette ikinä voi tietää, mitä se ihminen joutuu käymään läpi. Älkää jättäkö ketään yksin. Olkaa rohkeita, ja ottakaa asiat puheiksi, edes jonkun kanssa. Herätkää tähän todellisuuteen, ymmärtäkää, että väkivaltaa tapahtuu monissa suomalaisissa kodeissa, monissa, joista ei päältä päin edes huomaa.