Koska musta tuntuu kokoajan siltä, että mun täytyy avautua johonkin tai jollekkin, päätin mä nyt hetken mielijohteesta kirjottaa tuntemukseni myös tänne. Mutta hei, ei pelkoa, ei tästä oo tulossa mikää vuodatusblogi, vaikka fiilispäivityksiä nyt tuleekin!
Mä oon lukenut ton mun ikävä-kirjotukseni (eli siis tämän) ite jo varmaan sata kertaa, koska jotenkin mä osaan hahmottaa omia tuntemuksiani paljon helpommi kirjottamalla. Tää on ollut mun voimavara since ala-aste, siitä asti kun aakkoset oltiin opeteltu ja alettiin opettelemaan lauseen rakentamista. Mulla on tarinoita, päiväkirjoja, runoja ja vuodatuksia tuolla omalla koneella vaikka kuinka monia ja musta tuntuu, että ne on auttanut mua jaksamaan.
Joku saattaa ihmetellä, miksi mä nyt höpöttelen kokoajan jostain jaksamisesta ja siitä kuinka mulla on ollut vaikeeta. Omatkin kokemukset pitää osata suhteuttaa, ja niin kamalalta ja ristiriitaiselta tää nyt kuulostaakin, niin kun mä kaiken tapahtuneen jälkeen aloin lukemaan Hitleristä ja sen keskitysleireistä, niin mä tunsin, kuinka mä jaksoin taas yrittää. Hei miettikää, kuinka hiton kamalia ihmiset on ihan oikeasti joutunut kokemaan, ja selvinnyt niistä vielä ja kyennyt kaiken helvetin jälkeen vielä jatkamaan elämää. Se jos jokin auttoi mua synkkinä hetkinä. Mutta, kaikesta huolimatta, mä olen omasta mielestäni kyllä kokenut aika liikaakin pienen elämäni aikana. Se vaikka jaksankin joka päivä hymyillä ja nauraa ja mun elämänasenteeni onkin positiivinen, ei tarkoita sitä, että mä olisin unohtanut kaiken pahan mun elämästä.
Täällä mä en taida viittiä/haluta kertoa aivan kaikkea tapahtuneita, mutta haluan kuitenkin avata hieman ovea munkin menneisyyteen, jotta joku ehkä saisi musta, tämän blogin kirjoittasta, jotain enempi irti. Mä olen kyllästynyt siihen, kuinka jotkut tuntuu tietävän kylillä mun elämästi paljon enemmän kuin minä, ja kuinka he laukovat omia todella järkyttävän typeriä mielipiteitään jopa ääneen. Joskus munkin tekis mieli vetää turpaa, hei ihan oikeesti, kuinka moni teistä haluaisi kuulla sen jälkeen, kun oot ollut tulipalossa, sen jälkeen sairaalassa ja kotonakin oot joutunut olemaan siteet pään ympärillä kuin muumiolla palovammojen takia, että sun hirmu mukava luokkatoveri on sanonut, että "olispa vaan kuollut siinä tulipalossa"? Jep, ei kukaan, niin mä vähän arvelinkin. Kuolemaahan on hyvä toivotella aina, vähän niinkuin hyvää päivää.
Mun elämä ei siis todellakaan ole ollut ruusuilla tanssimista, eikä edes voikukilla. Mä oon saanut, niinkuin meidän perheessä kaikki, sinnitellä kivitietä eteenpäin, silloin kun kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Mä tässä kokoajan mietin, että mitä kaikkea mä haluan paljastaa täällä blogin puolella, vaikka toisaalta mä vaan haluaisin kertoa kaiken. Kerronko mä esim. tarkemmin tuosta tulipalosta missä olin ja kuinka muistan tarkalleen ne kaikki liekit, kuumuuden ja sen ku en saanut happea? Vai kerronko mä isän kuolemasta, kuinka mä näin liekkien nuolevan häntä ja kuinka mä(kin) syyttelen itseäni? Vai kertoisinko mä kenties, kuinka kamala tunne se oli, kun pelkäsin menettäväni äitini, hänen sairastuttua todella vakavasti? Tai kenties siitä, kuinka mä tunnen niin silmittömän suurta inhoa ja vihaa(siitä syystä mitä hän meille teki) vieläkin mun pappaani kohtaa, jota en edes pysty kutsumaan papakseni?
Mä en halua elämässäni kylpeä säälissä, enkä halua ikinä ruveta martyyroimaan. Mä toivoisin vaan ihmisiltä ymmärrystä, edes pienen pientä, sellasta kipinää. Ja hei, älkää nyt näitten tekstien pohjalta olettako, että kylven täällä surussa ja kyynelissä, päin vastoin(vaikka muistot ovatkin kovin pinnassa, jaksan mä silti elää mun elämääni ja olla iloinen), mutta kyllä sitä välillä kuka vaan haluaa vähän avautua.
Noniin, ja tämän mukavan vuodattelun jälkeen on hyvä lähteä jatkaa pakkaamista! Tää kämppä on aika kaaottisessa asemassa ja mitään ei tunnu löytyvän mistään. Pahvilaatikoita siellä täällä ja äää. Kai tää asunto vielä joskus saadaa tyhjenemää!
Kuvat weheartit.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti