Oltiin eilen porukalla katsomassa Rare Exports leffoissa. Oli kyllä hyvä leffa, kuitenkin sitä jotain jäi puuttumaan, mutta kyllä tää nyt "hyvä jatko-osa" oli niille lyhytelokuville ja ensimmäiseksi kokopitkäksileffaksi oli kyllä todella hyvä. Joulupukki oli hieman pelottava ja ne tontut.
Mulla on ikävä taas vaikka mitä asioita, sellasiaki mitä mulla ei oo edes ollut. Mä en tie onko se käytännössä edes mahdollista ikävöidä juttuja joita ei oo ikinä omistanut/kokenut, mutta mulla on se tilanne just nyt päällänsä.
Ikävä on välillä tosi kiva fiilis, kun voi kääriytyä esim. viltin sisälle juoden glögiä ja katsellen kaikki valokuva-albumit läpi ja muistella kaikkia tapahtumia ja tilanteita ja etenkin ihmisiä. Suoraansanottuna mä en tällä hetkellä edes uskaltaisi katsoa valokuva-albumia (mitkä on mulle todella tärkeitä, koska muutamat ihmiset "elävät" mulle enää valokuvien kautta), koska pelkäisin kirjaimellisesti romahtavan tai kokevan jonkun pelottavan avuttomuuden tunteen kun ymmärtäisin jälleen karun totuuden tilanteista.
Mä oon käynyt tässä, sanottaisko about viikon aikana, kunnon taistelua mun tunteitteni kanssa. Mulle on tullut näitä kuuluisia itku-potku-raivareita aika tiheesti ja olen miettinyt monta kertaa, mitä olisin voinut tehdä toisin, tai miksi asioiden ylipäätään piti mennä noin. Oon purkanut mieltäni niin Akulle, äidilleni kuin hieman myös Karolle, mutta vastauksiahan ei kukaan ikinä pysty antamaan. Totuus on nyt se, että asiat on tapahtuneet, niille ei enää voi mitään, ja pitää jaksaa jatkaa elämää just nyt, eikä vasta huomenna, tai vuoden päästä. Kyllä kai se suruaikakin pitäisi olla, mutta siinä vaiheessa kun on ollut niin tapahtumarikkaita ja hektisiä hetkiä aivan jatkuvasti ja tulee kokoajan uutta surtavaa, pitää vaan keskittyä pysymään kasassa.
Mitä mun ns. suruaikaan tulee. No, mä kai voin kyllä sanoa, että olen surrut asioita ja kyllä, olen ollut myös vihainen, ja kyllä myös hieman katkera ja olen myös ollut vihainen itselleni. Kaippa nääkin on vaan osa sitä kuuluisaa käsittelyvaihetta? Mulle on tottakai jäänyt syviä haavoja mun mieleeni kaikesta tapahtuneesta, varsinkin kun muistan kaiken täsmälleen, enkä justiinsa. Ne kaikki kamalat tapahtumat, mitä yleensä näkee vaan jossain elokuvissa, on jättänyt mulle muiston itsestään ja tulen aina kantamaan niitä mukanani, nythän on enää kyse siitä, että rakkaudella vai en. Ja mä valitsen rakkauden. Mä rakastin mun isääni ja rakastan vieläkin. Anteeksianto on tärkeintä ja syyttely enää tässä kohtaa on petos itseään kohtaan. Isä oli mun sankari sillon kun oli pikkutyttö ja vaikka tapahtui mitä ikinä sitten tapahtuikaan, oli hän mun isä, ja sitä faktaa ei mikään suru, viha tai katkeruus tule ikinä muuttamaan.
Näinä vuosina, ja etenkin sillon kun mulle tulee näitä hetkiä, että voisin hajota vain palasiksi, on mua auttanut se, että mä en ole yksin. Mulla on muutama luottoystävä, joille voin puhua näistä asioista, mulla on poikaystävä ja mulla on koko elämän ajan ollut kaksi isoveljeä ja äiti, jotka on kokenut saman. Suuri kiitos äidille kun oot pitänyt meijät lapset kasassa, oot estänyt meitä vajoamasta ja siitä että sä oot aina antanut sen turvan ja tuen, kun me oikeasti sitä tarvitaan. Se, että vaan tietää, että tuolla jossain on joku joka oikeasti välittää musta, mun tekemisistä ja mun ajatuksista, se auttaa mua jaksamaan. Mä en ole yksin.
Ja mitä tähän tekstiin tulee.. Musta tuntuu, että mä en ala oikolukemaan tätä enää, koska muuten haluaisin deletoida monta kohtaa ja en loppujen lopuksi saisi edes julkaistua tätä. Joten nyt annan vain mennä.
Kuvat weheartit.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti