Aamupuuroa ja juoksua

 Aamu alkoi tänään jotenkin tosi vaikeesti. Oon nyt nähnyt painajaisia viimisimmän neljän yön aikana ja nukkunut todella levottomasti ja siksi myös huonosti. Ensimmäisen kerran herätys oli soimassa klo 6:45, mutta enhän mä silloin vielä itseäni saanut ylös. Sitten se jatkoi soimasta tasaisesti 5-10min välein, mutta loppujen lopuksi suostuin nousemaan vasta kahdeksan aikaan.. :D 

Aamulenkin kävin tekemässä kuitenkin. Oli meinaan aikamoinen itsensä kanssa tappelu lähtee huonoilla yöunilla ja tyhjällä vatsalla tonne kylmyyteen juoksemaan. Lenkin toteutin hiitillä ja oli loppujen lopuksi todella hyvä fiilis, kun sain itseni tonne lenkkipolulle :)

Mä en ymmärrä tätä mun aamupuuro-ongelmaani. Aina joko liian vähän nestettä, tai sitten liikaa!! En osaa hahmottaa tota nesteen määrää ikinä oikein ja desimitta on hävinnyt mun asunnosta kuin tuhka tuuleen. Tänä aamuna söin siis enemmänkin velliä, kuin puuroa. Koostumukseltaa niin ällöttävän näköistä, mutta ihanan makuista!

Tää mun syksyisen värinen lounas oli tosi hyvän makuista! Ja myös, erittäin helppo tehdä ;) Tätä mä söin go fat go-dieetin aikana aika useesti, nimenomaan sen helppouden ja nopeuden takia (eikä maussakaan ole valittamista!) Tarvitaan kanaa, keltaista ja punaista paprikaa, porkkanoita, kukkakaalia, parsakaalia, herneitä ja sitten kaikkea muuta, mitä nyt kaapista sattuu löytämään :D Kaikki pannulle pieneen määrään vettä kypsymään, ensin tietty kanojen paisto. Sitten antaa muhia ihan todella miedolla lämmöllä jonku 15-20min, maustaa esim. curryllä ja valkosipulilla, ja  sitten vain herkuttelemaa. Mm.

Perheväkivalta ja koulukiusaaminen, tarina menneisyydestä

Mä ajattelin tänään kirjoittaa hieman aiheesta, jota pelätään, vihataan ja/tai kaikotaan. Siitä, mikä herättää ihmisissä niin erilaisia tunteita, kieltämistä, surua, ahdistusta ja masennusta.. Tunnekirjo on hyvin laaja. Asiasta, josta mä olen itse henkilökohtaisesti joutunut kärsimään koko lapsuuteni ja joka tulee aina seuraamaan mua koko elämäni.

Tää asia pitäisi olla mun mielestä enemmän julkisuudessa – vaikka pakko myöntää, että nykypäivänä media ja etenkin sosiaalinen media jakaa helposti ihmisten kokemuksia ja näkemyksiä tähän. Se on musta todella hyvä asia, sillä se tulee lähemmäksi meitä jokaista. Me aletaan ymmärtämään tätä todellisuutta. Sitä, mitä tapahtuu perheiden kodeissa, jotka vaikuttavat ulospäin hyvin tavallisilta. Tätä voi tapahtua aivan kenen tahansa perheessä, ihan milloin vain. Mitä enemmän tätä saadaan esille, sitä helpompi asioihin on puuttua. Ei tarvitse pelätä sanayhdistelmiä ”perheväkivalta” tai ”lapseen kohdistuva väkivalta”.

Se kaikki muttui pahemmaksi, kun mä olin joku neljä vuotias. Olihan sitä jatkunut jo pitempään, mutta enemmän ehkä henkisenä väkivaltana. Mä en sitä niinkään muista, mitä nyt veljet ja äiti on kertonut. Lopulta se alkoi kääntyä yhä enemmän myös siihen fyysiseen väkivaltaan.

Mun isällä oli alkoholiongelma – erittäin pahakin. Mulla ei ole oikeastaan mitään syytä puolustella mun isää, tai hänen tekojaan, enkä ikinä henkilökohtaisesti pysty niitä ymmärtämäänkään. Mutta, se stressin määrä, se kaikki haukkuminen mitä mun isä sai osakseen, se kaikki painostus.. Ne olivat varmasti osatekijöitä, miksi isä aina joi. Alkoholihan tunnetusti ratkaisee ongelmia, vai kuinka..

Mun ensimmäinen kunnollinen muisto on, kun isä repi äitin hiuksia olohuoneen lattialla. Äiti kiljui todella kovaa polvillaan ja aneli isää päästämään siitä irti. Mä seisoin mun toisen isoveljen kanssa siinä tilanteessa ja vain tuijotin. Mun jalat tärisi ja mulla oli mun pehmonalle sylissä. Kaikki äänet muuttui kaukaisiksi ja mä näin verta äidin paidalla. Mä olin vasta neljä vuotias. NELJÄ-vitun-vuotias.

Se alkoi siitä sitten. Välillä oli niitä niin sanotusti ”parempia jaksoja”, jolloin isä ei juonut ja asiat olivat ihan ok. Ei mitenkään äärimmäisen hyvin, koska meidän perhe oli rikkinäinen ja jännitys siitä, että koska se taas tapahtuisi, oli varmaan lähes kosketeltavissa. Mä pelkäsin mun isääni, koska se oli hyvin arvaamaton. Äiti pysytteli poissa isän tieltä, jottei se keksisi mitään syytä suuttua.

Ala-asteella mua sitten kiusattiin, koska olin ujo ja erittäin hiljainen. Mulla ei ollut uusia hienoja vaatteita, enkä osannut heittäytyä tilanteisiin. Mä en halunnut olla koulussa, koska pelkäsin niitä kaikkia rumia sanoja, joita mun ikäiset musta heitteli. Jokainen aamu mä mietin, millä verukkeella voisin olla pois koulusta, etten joutuisi kuuntelemaan ja lopulta ahdistumaan. Välitunnit mä saatoin viettää koulun vessassa itkemässä. Tunneilla, kun piti valita parit tai ryhmät, mä jäin aina yksin. Opettaja suoranaisesti pakotti mut aina johonkin ryhmään, ja muut ryhmästä vetivät pulpettiaan kauemmaksi musta.

Kukaan ei ottanut asioita puheeksi mun kanssa koulussa, ei kertaakaan. Ei opettajat, ei terveydenhoitaja, saati sitten luokkalaiset (muuta kuin haukkumalla ja nimittelemällä). Kukaan ei muka nähnyt sitä, että en ollut nukkunut moneen yöhön, tai että en ollut käynyt suihkussa ehkä puoleentoista viikkoon. Kukaan ei tuntunut huomaavan mun erittäin likaisia ja rikkinäisiä vaatteita, tai sitä, kun mulla saattoi olla mustelmia välillä missä milloinkin. Silloin se oli vielä tavallaan sallittua, perheväkivalta oli vaikea ottaa puheeksi, koska ei ollut tietoa saatavilla riittävästi. Nykypäivänä asiat on onneksi toisin.

Toisaalta, koulu oli mulle parempi paikka, ainakin silloin kun isä riehui. Mä vietin oppitunnit usein  miettien, mitäköhän kotona tapahtuu sillä aikana, kun mä oon koulussa. Onko äiti kunnossa, vai onko se sairaalassa vai kenties kuollut? Mitä siellä kotona odottaisi? Oliko mun veljet kunnossa? Helpottavinta oli aina se, kun näin äitin auton koulupäivän päätteeksi koulun pihassa.

Kotona todellisuus oli kyllä yhtä helvettiä. Meillä tapahtui asioita, joita moni ei oikeastaan edes usko ensikuuleman perusteella. Meistä, musta, mun veljistä ja äidistä, kukaa ei ollut turvassa. Joskus, kun se, isä, rupesi oikein kunnolla riehumaan, se tuli makuuhuoneiden ovien läpi kirveen kanssa, jolloin meidän piti lähteä vain pyjamissa ikkunan kautta katolle karkuun talvipakkasilla. Sitten, aivan ilman syytä, isä saattoi ruveta hakkaamaan jotain meistä. Se yritti rikkoa äidin auton, ettei me päästäisi karkuun, ja jos päästiin autoon, hyppäsi se konepellille ja rupesi hakkaamaan tuulilasia rikki rautakangin kanssa. Muistan vieläkin, kun isä heitteli keittiöveitsiä meitä kohti, me juostiin sitä karkuun, kun se oli lukinnut ovet sisältä päin. Se oli yksi pelottavimmista kokemuksista, se ahdistuksen määrä, kun mun äitiini – ainoaan turvalliseen vanhempaani – osui se keittiön veitsi ja äiti  alkoi vuotaa verta.

Isällä taisi olla vaan mielikuvitus rajana, mitä hän voisi tehdä. Yhtenä aamuna muistan heränneeni yläkerrassa jäätävään meteliin. Aluksi oli hyvin vaikea ymmärtää, mille se ääni kuului, mutta vaistomaisesti mä seurasin mun toista veljeä ja äitiä alakertaan. Äiti rupesi kiljumaan ja mun toisen veljen ääni kuului perimmäisestä huoneesta paniikinomaisesti. Isä oli hakenut moottorisahan, ja koska mun veljen huoneen ovi oli lukossa, isä päätti mennä siitä sitten läpi. Se sahasi tyytyväisenä ovea, meni mun veljen huoneeseen, hajotti kaiken mitä näki ja hakkasi mun veljeä.

Mä oon itkenyt niin paljon lapsuudessani, että en osaa edes laskea. Mä oon itkenyt pelosta, surusta, ahdistuksesta, kaikesta siitä helvetistä, siitä tietämättömyydestä. Ikinä ei voinut tietää, mitä isä seuraavaksi keksisi, mitä tulisi tapahtumaan.

Koko tämä tilanne kärjistyi lopulta siihen, kun olin 12-vuotias, mun isä tappoi itsensä meidän kotipihalla. Äiti oli edellisenä iltana jutellut mun isäni kanssa ja isä sanoi haluavansa ja tarvitsevansa hoitoa. Äiti sanoi, että lähdetään samantien. Isä ei lähtenyt ja seuraavana aamuna hänellä oli toiset ajatukset. Äiti yritti ennen tämän kärjistymisen alkua soittaa jokaiseen hoitolaitokseen, poliisin, vastaanotoille ja muihin mahdollisiin, että täällä olisi henkilö, joka tarvitsee hoitoa. Jokaisesta paikasta vain pomputettiin eteenpäin, ”emme me voi tehdä mitään ennen kuin se tai tää on kirjannut asiasta jotain..”.

Tässä on vain osa kokemuksistani, tässä on vain osa minun tarinasta. Tää kaikki on osa mua, tulee olemaan. Mä olen kuitenkin löytänyt tieni selviytyä, löytää oikeat reitit jatkaa elämääni tämän kaiken kanssa. Vaikka mua kiusattiin läpi koko ala-asteen ja yläasteen, mä koen, että olen henkisesti nykyään niin vahva, että osaan jättää nämä "kiusaajat", tai ehkä enemmänkin arvostelevat mielipiteet, omaan arvoonsa. Arvet tuosta aivan kaikesta jäi, mutta ne ovat onneksi ummessa. 

Harva uskoo, kun muhun tutustuu, mitä kaikkea mä oon kokenut. Niin kuin sanoin, tuossa on vain pintaraapaisu mun kokemuksista. Mä oon kuitenkin helvetin ylpeä, että olen selvinnyt tästä kaikesta, että olen tässä ja nyt ja että haluan auttaa muita ihmisiä. Mä oon niin kiitollinen jokaisesta hetkestä, jotka mä saan ja en varmasti lopeta mun optimistista elämänajattelua, vaikka se muiden mielestä kuuulostaisikin kuinka hullulta! ;)

Ihmiset rakkaat, avatkaa silmänne. Uskaltakaa puhua, uskaltakaa ojentaa auttava kätenne. Älkää kiusatko, koska ette ikinä voi tietää, mitä se ihminen joutuu käymään läpi. Älkää jättäkö ketään yksin. Olkaa rohkeita, ja ottakaa asiat puheiksi, edes jonkun kanssa. Herätkää tähän todellisuuteen, ymmärtäkää, että väkivaltaa tapahtuu monissa suomalaisissa kodeissa, monissa, joista ei päältä päin edes huomaa. 

Haasta itsesi!

Noniin, nyt on se kammottavan kuuloinen flunssa selätetty. Mä en oikeesti tiedä mitään ärsyttävämpää tunnetta, kun ei saa nukutuksi, kun nenä on ihan tukossa ja henkitorvessakaan suun kautta hengittäessä ei ilma kulje kunnolla. Ne yöunet jää hirveen lyhyiksi, ja silti sanotaan, että uni on parasta lääkettä! 

Mutta anyway, urheilee en oo päässyt vieläkään kunnolla, joitain kevyitä lenkkejä tehnyt ja kotitreenejä myöskin, siihen sitten jäänyt. Me ajateltiin (tai siis ollaan jo ilmottauduttu mukaan) mun ystäväni kanssa osallistua Muscle Challengeen! Se on siis täysin ilmainen 6 viikon pituinen ohjelma, joita voi omien mieltymyksien mukaan jatkaa vielä perään toiset kuusi viikkoa. Sen löytää netistä, alla on vielä osoite, jos joku innostuu. Sieltä löytyy treenit niin naisille kuin miehillekin. Treeniohjelmat, ruokavaliot ja lisäksi videoita, jos joku ei osaa vielä tehdä joitain ohjelmassa mainittuja treeniliikkeitä. Uusi startti alkaa 2.10., joten nyt kaikki innokkaat ilmottautumaan mukaan!! ;) 

http://www.musclechallenge.fi/ 

Ja sitten, pakko taas avautua hieman tästä opiskelusta ja muusta perusarjesta. Tää viikko on tuntunut siltä, että tää ei lopu koskaan! Oikeasti, jatkuu ja jatkuu. Onneksi nyt on vihdoin sunnuntai. Koulupäivät saattanut olla helposti sen 12h, ja vielä viikonloppuna oon ollut iltavuorossa. Tämän päivän kun vielä jaksaa, ni eiköhän se sitten oo lusittu. Huomenna tosin taas koulunpenkille..

Meillä on tää syksy täynnä hankkeita, ryhmätöitä, esitelmiä ja seminaareja.. Mä voin sen sanoa, että aika puuduttavaa. Harjoittelu alkaa reilun neljän viikon päästä j mä vieläkin osittain tappelen harjoittelupaikkani kanssa.  Jotenkin tää syksy, flunssailu, työt, harjoittelupaikan kanssa olevat ongelmat ja opiskeluun liittyvät projektit ei oo ollut mulle ihan paras yhtälö. Ehkä mä sitten jouluna ja joululomalla rentoudun ihan 110%, sitten joskus kun sinne asti päästään..

Kipeä comeback blogiin

Hiphei ja hurraa.. Täällä on yks, jolla alko eilen kurkkukipu aivan yllättäen ja iltaan mennessä oli jo kehkeytynyt semmoseks, et sattu niellä, nielu oli turvonnut ja ihan kirkkaan punainen ja kuume nousi niin kovaa vauhtia, että en mukana pysynyt. Nyt tää päivä on mennyt sitten ihan vain lepäillessä ja nukkuessa, onneks oon sentään saanut pyykkiä pestyä. Musta ei oo oikein viettämään tämmösiä päiviä kun ei pysty/jaksa tehdä mitään. Aivot on sitä mieltä, että kokoajan pitäis olla hääräilemässä jotain, tosin tiedän myös sen, että se vaan pahentais tilannetta. Ehkä huominen vielä rennosti, ehkä jotain koulujuttuja väännän.. 

Hassua, että tämmönen flunssa iskee just sillon kun treenimotivaatio olis parhaimmillaan. Tottahan, että nyt on liikkeellä vaikka mitä pöpöjä, mutta oma immuniteettikyky on kyllä noussut huomattavasti työni vuoksi ja en oo pitkään aikaan sairastellut. Tähän on varmaan osasyynä kyllä mun stressitasojen nousu, joten nyt oon tän päivän pyrkinyt selventää ajatuksiani, että ei oo niin suurta syytä stressata. Toisaalta, opiskelut, urheilu, vapaa-aika ja kaks uutta työtä yhdessä ei kuulosta kauheen lämmittävältä yhtälöltä. No, tästähän voi vaan syyttää itseään. 

Mä kävin tänään shoppailemassa. En missään normi-vaatekaupoissa, vaan Apteekissa. Tuntu, että vedin kaikki hyllyt tyhjiksi. Buranaa, kurkkukipua hellittävää imeskelytablettia, lisää D-vitaamiinia.. Lisäksi hain lisää teetä varastoon. Onneksi oon sen verran hyvä hoitaja, että mun kaapista löyty myös yks antibioottikuuri. Alotin sen heti eilen illalla, ja toivon nyt vaan sormet ja varpaat ristissä, että olis bakteerin aiheuttama ja että lähtis tepsimään.

Mua taitaa taas kutsua teevee ja sohva. Päässä alko jomottaa. Mä voin vaan sanoo, että kyllä vituttaa, näin suorasti muotoiltuna. Noh, toivottavasti motivaatioo riittää senkin jälkeen, kun oon tän älyttömän flunssailun taltuttanut. 

Rankka päivä, hyvä mieli

Harjoittelupäivä. Mä oon poikki. Tää päivä on ollut mulle niin rankka henkisesti, että en oikeastaan edes osannut kuvitellakaan tämän olevan tämmönen. Jännitin koko työpäivän lääkäriä, joka oli heti töiden jälkeen. Siitä tuli lähete eteenpäin ja huomenna jo sitten lisätutkimuksiin. Sormet ja varpaat ristiin, että kaikki olisi loppujen lopuksi kunnossa!!

Tänään kävin lenkillä, pitkästä aikaa oikein kunnon. Tottakai Nalan kanssa tulee käytyä lenkillä lähes joka päivä, mutta ei se oo sama juttu, kun juosta hiki hatussa kuin viimeistä päivää :D Nyt on hyvä mieli, kun sain itestäni revittyä tän!:)

Aivan ihanaa kun aurinko paistaa. Vielä kun täällä Satakunnassa alkais nuo lehdet vihertämään.. Sitten olisi niin kesäinen ja raikas fiilis, ihan joka päivä. Ainiin! Sain tänää postia, sain kesäsijaisuuden!!! Ensimmäistä kertaa olen "virassa"!:D Kuinka mahtava fiilis. :) Sain myös työvuorot, jotka näyttää tällä hetkellä siltä, että juhannus olisi vapaa. Vielä kun Tanjalla olisi silloin vapaata, sitten olis upeeta ♥ 

Hieman koulusta

Mulla on ollut koko viime talven ja tän kevään jonkunlainen kriisi opiskeluideni suhteen. Mä opiskelen kyllä ammattiin josta tuun aina pitämään ja jota tuun tekemään täydellä sydämellä, mutta tää opiskeluvaihe.. Mistä mä saan sen kaiken motivaation? Se on välillä todella hukassa. 

Minä kun näen ensimmäisen kerran kokeen..

Mä henkilökohtaisesti pidän hyvänä kouluttautua. Mun mielestä tää meidän yhteiskunta vaatii sitä. Tottakai nämä on jokaisen ihmisen omia valintoja ja mä en ole ikinä sanomaan mikä on oikea tai väärä valinta. Omalla kohdallani olen kuitenkin jo nuoresta asti päättänyt, että mä kouluttaudun korkeakoulussa. No matter what. Mun tie ei ollut helppo raivata korkeakouluun, sen voin sanoa. Monia unettomia öitä tuli kyllä vietettyä, unohtamatta niitä hemmetin jännittäviä pääsykoepäiviä. Itkupotkuraivareita, kun sieltä tulikin se hylätty kirje. Pääsykoekirjoja tuli luettua, motivaatiokirjeitä tehtyä.. Mä itseasiassa opin jo tunnistamaan ennen kuin edes avasin kirjeen, että se on se hylkäämis-kirje. Se johtui siitä, että oli niin ohut. Mutta mä jaksoin raivata tieni tänne saakka ja nyt en voi olla muutakuin todella kiitollinen. Muistan vieläkin sen päivän, kun olin Tampereella, työharjoittelupaikkani ulkopuolella, ja sain kirjeen käteen. Itkin niin paljon. :D

Minä kun oon lääkematematiikan tunnilla..

Koulutus on tärkeää, mutta välillä sitä pysähtyy kuitenkin miettimään, että mitä jos. Miksi tää meidän yhteiskunta pakottaa meitä tämmöiseen jo nuoresta asti, tai jo lapsesta saakka. Mennään kouluun, hankitaan koulutusta koulutuksen perään ja kun ollaan työelämässä, niin käydään kursseilla päivittämässä jo opittuja tietojamme. Entä jos mä en haluaisikaan opiskella? Lainkaan. Ikinä. Entä jos mä olisinkin halunnut olla vain, mitä sitten olisi tapahtunut? Olisiko sen annettu tapahtu täällä Suomessa? Tai olisiko mun perhe hyväksynyt asiaa? 

Mun motivaationa omaan kouluuni on nimenomaan se, että olen ylpeä, että opiskelen tätä alaa. Mä oon ylpeä omista saavutuksistani, vaikka en sitä joka päivä muistakkaan ajatella. Mun paras ystäväni opiskelee samalla luokalla kuin mä ja itseasiassa me ei ikinä oltais löydetty edes toisiamme, jos ei molemmat olis aloittanut opiskelemaan just silloin ja sitä alaa. Mä oon kunnianhimoinen ja mua ahdistaa, jos tentti menee "vain läpi". Opiskelijaelämä on välillä aikamoista tasapainoittelua, niin rahallisesti, kuin vapaa-ajan ja koulun suhteen. Monet käyvät vielä ohella töissä joka päivä koulun jälkeen. Kaikenkuuluisa burn out voi tulla hyvinkin tutuksi korkeakouluissa. Opettajat toitottavat, että opinnot eivät saisi venyä. Opintorahaa pienennetään. Sosiaalinen elämä häviää.. Tai sitten sitä on liikaakin. :D Opiskelijajuhlia juhlien perään.. 

Minä joka perjantai! :D

Tällä hetkellä kun oon rustaillut nämä pari viimeistä päivää naama tiukasti kiinni tietokoneessa, näitä kahta kotitenttiä, voin vain sanoa, että nauru alkaa jo vähän hyytymään. Enää vähän, ja sitten ohi. Loma. 

"There is a difference between giving up and knowing when you have had enough"

Mä oon onnellinen. Mä aloitan joka ikinen päivä ajattelemalla noin. Mun ja mun entisen ero ei ollut helppo. Siitä on aikaa ja mä oon sen jo käsitellyt, mutta koska kuulin nyt ikäviä asioita liittyen siihen, niin ristiriitaset ja surulliset tunteet on välillä vallannut mun mielen. Miksi. Se ei ollut helppo päätös lähteä kävelemään pois, kääntää selkänsä kaikelle mitä oli ja tavallaan myös luovuttaa. Mutta, mä en luovuttanut, tavallaan mä annoin vaan lisää tilaa. Meille molemmille. Hänelle tilaa ymmärtää omaa tilannetta ja itselleni tilaa hengittää. Mä tiedän, että se on nyt menneisyyttä ja mä en oo koskaan ollut sellainen ihminen, että jäisin maahan makaamaan. Mä oon ihminen, joka elää tunteilla, todella paljon ja kovaa. Mä rakastan niitä kaikkia tunteita, joita saan hyvästä olosta enkä tunne olevani vaan sillai "ihan ok"-fiiliksissä. Mutta, koska nyt on selvinnyt kaikenlaista osasta menneisyyttäni, on se saanut mut miettimään ihmisiä. Miksi aina ne ihmiset keneen luotetaan pettää luottamuksen helpoiten? 

Sitten jotain muuta. Mulla on nyt kauhee opiskeluvimma, viimisiä kotitenttejä viedään! Jipii! Sitten enää muutama viikko työharjoittelua ja tää tyttö lähtee matkalle Englantia ja englantilaisia häitä. Mun pikkuserkut ovat englantilaisia ja toinen heistä menee nyt viimein naimisiin. Mulla on ollut pienimuotoinen vaatekriisi, mutta oon päättänyt, että pelaan varman päälle ja laitan jotain yksinkertaista ja tyylikästä. Itselläni kun ei ole oikein minkäänlaisia kokemuksia ulkomaalaisista häistä. 

Nyt lähden tekemään tenttejäni :)